Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Kerran jo keräsin kaikki vanhat päiväkirjani olohuoneen karvamaton päälle ja lajittelin ne aikajärjestykseen. Mukana oli aivan ensimmäinen päiväkirjani, jonka olin saanut ekalla luokalla. Sydämenmuotoiset kannet kätkivät sisäänsä pikkutytön kirjauksia. Pieni lukkokin päiväkirjassa oli ollut, mutta se oli aikojen saatossa hävinnyt. Kun opin kirjoittamaan paremmin, tallensin muistoja kovakantiseen kirjaseen kauniilla kaunokirjoituksella. Pienen pieniä taskuun mahtuvia Teinikalentereita oli pino. Niihin olin kirjoittanut pikkiriikkisellä käsialalla jokaisen päivän kohdalle merkintöjä. Lukioaikoina ostin ison vihon, johon valutin senaikaista nuoren naisen elämää. Aikuisiälläkin koin tarvetta pitää päiväkirjaa varsinkin sellaisissa elämänvaiheissa, jolloin oli jotain kupruja tai vaikeita tapahtumia.

Kirjoittaminen on ollut minulle luonteva tapa purkaa päässä pyöriviä ajatuksia ja kertoa ajankohtaisista tapahtumista. Olen antanut tekstin soljua aika vapaasti sen kummempia miettimättä. Yleensä tekstiä on syntynyt, kun olen muistellut päivän tai viikkojen tapahtumia. On ollut mistä kirjoittaa.

Kun katselin päiväkirjojen pinoja siinä karvamatolla, harkitsin niiden hävittämistä. Varmuuden vuoksi kysyin asiaa kavereiltani Facebookissa. Sain melko tomeria vastauksia, että älä nyt herrantähden luovu päiväkirjoista. Niissä on kaikki sinun muistosi! Taisi joku kyllä olla sitäkin mieltä, että anna mennä vaan, ei niitä tule koskaan luettua.

Sitä juuri pohdin. Haluanko palata vanhoihin päiväkirjoihin? Haluanko selata niitä? Onko tarkoitus sukeltaa vanhoihin aikoihin ja kerrata joitain tiettyjä elämänvaiheita? Olenko valmis käymään kaikki tunteet uudelleen läpi? Entä jos jotkin ikävät muistot aktivoituvat, enkä pääsekään niistä eroon? Pitääkö kaikki muistaa ja kelata vanhoja juttuja?

Olen kirjoittanut päiväkirjoja vain ja ainoastaan itselleni. En ole koskaan ajatellut, että lukisin niitä jollekin. Tiedän että jossain pidetään nolojen teinimuistojen iltoja, joissa luetaan vanhoja päiväkirjoja ääneen. Miksi ihmeessä? Helpottuuko olo jotenkin, kun nauretaan herkälle teinivaiheelle? Eikö niitä aikoja voisi vain unohtaa?

Nuorempana oli kauhistus, jos joku sai oman päiväkirjani käsiinsä ja levitti tietoja muille. Toi tykkää siitä ja siitä, ja se kirjoitti näin erikoisia juttuja.

Kirjoittaminen on terapeuttista. Päiväkirja, omaelämäkerta ja omaelämäkerrallinen fiktio tai runous ovat esimerkkejä niin sanotusta hoitavasta kirjoittamisesta. Päiväkirjaa on perinteisesti pidetty paikkana, jolle voi uskoutua ja vuodattaa syvimmät tuntonsa ilman pelkoa, että joku lukisi niitä. Tällä tavoin minä olen kirjoittanut päiväkirjoja. Ei vaaraa, että joku niitä lukisi.

Mutta entä kuolemani jälkeen? Silloinhan päiväkirjat päätyvät lapsilleni. Haluavatko he lukea äitinsä vanhoja muisteloita? Tuskinpa. Melkoinen myötähäpeä voisi nousta.

Mitä niille päiväkirjoille sitten pitäisi tehdä, jos ei halua, että ne kuolemankaan jälkeen päätyvät muiden käsiin? Olen muutosta toiseen kuljettanut niitä yhdessä kassissa ja tunkenut kassin milloin sängyn alle, milloin kaapin ylähyllylle tai varaston perukoille. Joskus olen pelännyt, että jos varastoon murtaudutaan ja joku ulkopuolinen saa saaliksi päiväkirjani ja lukee ne. No mitä sitten? Ei siellä nyt sellaista tietoa ole, että joku ulkopuolinen jaksaisi kiinnostua sisällöstä.

Yritän sanoa, että vanhoissa päiväkirjoissa on aika paljon kiinni energiaa. Marie Kondo neuvoisi konmarittamaan ne oitis. Jos hävittäisin ne nyt, en tietäisi, mitä muistoja tuhoan, koska en todellakaan muista, mitä kaikkea olen niihin kirjoittanut. Mutta olisiko kuitenkin hellyttävää lukea ekaluokkalaisen tytön raapustuksia? Tai palata alaluokille, kun kirjoitin tarkasti, mitä olin päivällä tehnyt? Tai muistella, millaista oli lukioaikaan?

Muistot ovat tärkeitä ja kivoja, mutta ihan kaikkea ei voi raahata mukanaan. Valokuvistakaan ei tarvitse säilyttää jokaikistä otosta, varsinkaan kännykällä otettuja räpsyjä. Olisiko parempi karsia vanhat kirjoitukset elämästä ja mennä kevyesti eteenpäin? Luottaa omaan muistiinsa. Ja se mitä ei muista, ei ehkä ole niin kovin tärkeää.

Viestinnän asiantuntija Tuija Metsäaho pitää kieliaiheista blogia Elämänpuu. Hän on koulutukseltaan filosofian maisteri (suomen kieli) ja HSO-sihteeri.
Lue lisää: https://elamanpuu.blog/.

Tutustu myös Tuija Metsäahon maksulliseen Eloa teksteihin, ilo kirjoittamiseen! -verkkokurssiin, joka antaa eväitä työelämätekstien tekoon ja kirjoitusprosessin hiomiseen. Lisätietoja kurssista löydät osoitteesta: https://www.viestintakurssit.fi/tuote/eloa-teksteihin-iloa-kirjoittamiseen-verkkokurssi/

Lue myös Metsäahon aiemmin julkaistut kolumnit Tuota tekstiä vähitellen, Muutama sana espanjaksi, Vihjaamalla viesti perille, Voimalauseet käyttöön, Ennakkoluulot on ja Otsikon jälkeen tulee piste.

Jos pidit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.